Comeback: Simo goes TripAdvisor part 1

Hupsista keikkaa, niinhän siinä taisi käydä kuin ekan blogauksen kohdalla uumoilin: kahden viikon väli venähti yli 1½ kuukauteen kahden kirjoituksen jälkeen. Sain äsken käsiini tenttiviikon ohjelman, ja oikeastaan vasta se sai tajuamaan, että opintovelvotteita on täällä jäljellä tasan kolme viikkoa. Kolme viikkoa erilaisten projektien dediksiä ja päälle sitten tentit heti alkuviikosta (vaivaiset 3 samana tiistaina), joten se on yksi hujaus kun vaihto-opinnot ovat ohi. Yksi hujaus oli mennyt 1½ kuukauttakin, yritän tässä päivitellä oleellisimmat kuulumiset.

Niin tosiaan, anteeksi jos joku on jaksanut käydä epätoivoisesti blogissa tsekkaamassa josko uutta materiaalia olisi tullut. Hengissä olen ja suurimman osan ajasta erinomaisesti viihtynyt. Elo kampuksella on jatkunut aikalailla samaa rataa kuin toisessa kirjoituksessa kuvailin. Ensimmäisen vuoden opiskelijat saivat kesäharjoittelupaikkansa pari viikkoa takaperin, joten naapurini ei ole enää työnarkomaniasta kärsivä hermokimppu (mutta ei se vieläkään kampukselta mihinkään lähde, viikonloppuluennot jatkuu jne.). Hyviä uutisia myös viimeksi mainitulla tuottavuusrintamalla: keskellä periodia minulla oli kaksi välitenttiä, joista toisesta nappasin kurssin parhaat pisteet. Tarkoitukseni ei siis tietenkään ole paukutella henkseleitä, vaan luoda uskoa koko kansakuntaan peloteltuani ensin intialaisilla työmuurahaisilla.

Askeettinen huoneeni kelpaa edelleen, mitä nyt viilentyneet yölämpötilat saavat kaipaamaan kolminkertaisia ikkunoita (tai no, ikkunalaseja ylipäänsä) tai vähintään kunnon peittoa pelkän lakanan sijaan. Päivälämpötilat ovat nyt oikein miellyttäviä, vähän kuin kesäisin koto-Suomessa, ilman sadetta. Jostain kumman syystä ilmastoiduissa sisätiloissa pumput pohottavat entistä kylmempinä, ja tätä kirjoittaessa kärsin absurdista sisätiloissa saadusta syysvilustumisesta. Intensiivit reippailuun ovat kunnossa, sillä kylmän suihkun alle ei enää uskaltaudu ellei ruuminlämpöä ole ensin kohottanut parilla asteella.

Tästäkö seuraava lähiruokatrendi Suomeen? Feat. kuvaava käsi

Ekassa kirjoituksessa vähintään puolittain kehuin ruokaa. En enää. Maanantai-lounas on aina sama, kuten myös torstai-illallinen jne. Toistuvuuden lisäksi laatu on paljastunut melkoisen kehnoksi jahka ensiviehätys on laantunut ja kokemus paremmista syöttölöistä lisääntynyt. Kyllästyminen kävi ilmeiseksi noin kuukauden jälkeen, ja intialaiset opiskelijat valittavat samaa. Huvittavaa kyllä ehdottomaksi suosikkiruokailukseni on noussut aamiainen: lutshit, idlit, dosat, uttapamit, omeletit vihreällä chilillä, kaikki mitä aluksi kummaksuin maistuu myöhemmän päivän pääruokia paremmin. Kookos-chutneyn puute saattaa aiheuttaa kotiinpaluun jälkeen jopa hienoisia vieroitusoireita.

Kun vielä olin järkevässä julkaisuaikataulussa minun piti kirjoittaa "turistipostaus". Turismia on tullut harjoitettua kahden ison reissun muodossa ja muuten sitten pienemmissä määrin, kaupungissa en ole ensimmäisen kuukauden jälkeen pahemmin pyörinyt. Kaiken käsitteleminen yhdessä kirjoituksessa ei ole tarkoituksenmukaista, joten tyydyn esittelemään "kotikaupunkiani" Kolkataa ja palaan muihin kohteisiin sitten myöhemmin, kirjoitusaktiivisuuden kehitystä tarkastellen ehkä jo vuoden 2014 toisella neljänneksellä.

Minulla on itse asiassa tallessa 30.9. luotu kirjoitus, jota aioin alun perin toiseen blogaukseeni. Kolkata näytti silloin minusta seuraavanlaiselta:

Vaikutelmani Kolkatasta ei ole juurikaan muuttunut muutamassa viikossa. Se on kummallinen, ihmisiä, kulkuneuvoja ja eläimiä vilisevä ruuhka. Sieltä saattaa löytää jonkin kiinnostavan tai jopa ilahduttavan yksityiskohdan, mutta enimmäkseen se on vain epämiellyttävä kaupunki. Kaupungilla kävellessä hallittua kaaosta jaksaa aina ihmetellä noin 15 minuuttia, minkä jälkeen jatkuva melu ja ruuhka alkaa käydä hermoille. Roskiksia pidetään nähtävästi yliarvostettuna keksintönä, sillä jätteet kipataan mieluummin kasoiksi kadulle. Kulkeminen on hidasta ja lyhyilläkin matkoilla perille löytäminen on hankalaa, sillä todellisuus on täynnä kartassa näkymättömiä kujia ja esteitä. Tällainen tarpominen uuvuttaa nopeasti, mutta mihinkään ei tee mieli pysähtyä. Vastakohtaisuus ei lakkaa ihmetyttämästä: vierekkäisinä liiketiloina saattaa olla esimerkiksi lasiseinän takaa puhtaan valkoisena hohkava Samsungin myymälä ja likaista autotallia muistuttava, kadulle levittyvä letkukauppa. Ensimmäisen ovella on luonnollisesti portsari valikoimassa asiakkaat.

Kolkatalaista lähiöelämää; Tollygunge metro station.

Vaikka teksti näyttääkin jälkikäteen melkoisena angstipäivänä kirjoitetulta, ei mielipiteeni kaupungista ole hirveästi muuttunut. Metropolin virallinen slogan on "City of Joy", mutta itse olen antanut vanhalle pääkaupungille (huom. täällä, en kotimaassa) lempinimen "City of Piss and Shit". Pistävästi löyhkäävät jätekasat, korvia särkevä melu ja koko maan pahin ilmansaasteongelma ovat mairitteleva top3 joka tulee ensimmäisenä mieleen Kalkuttaa ajatellessa. Lystikkäästi voisi sanoa, että parasta kaupungissa on sen kurjuus - minne ikinä Intiassa matkustaakin sitä tuntee saapuneensa satumaisen hienoon mestaan, kiitos Kolkatan tarjoaman mairittelevan vertailukohdan.

Omatunto alkaa kolkuttaa, oi miksi dumaan Kalkuttaa. Ei se nyt oikeasti mikään maanpäällinen manala ole, ja eiköhän esimerkiksi itärajan toisella puolen Dhakassa ole asiat huomattavasti kauheammin (tai varmasti on, en vain ole mennyt valkoisen miehen ylimielisyydellä arvostelemaan). En todellakaan suosittelisi kaupunkia Intiaan saapuvalle turistille sillä niin paljon kiinnostavampiakin paikkoja on tarjolla, mutta toisaalta olen tyytyväinen että vaihtokohteeni on juuri täällä eikä esimerkiksi Bangaloressa. Näenpähän sellaisen osan "ihmeellisestä Intiasta" jota harva tulee katsomaan, ja samalla tutuksi tulevat asiat kuten hallitsemattomasti kasvanut suurkaupunki ja huono (sekä rahaton) yhdyskuntasuunnittelu.

Seuraavaksi lista tärkeinä pitämistäni paikoista kaupungissa, jos vaikka joku lukija joskus saa päähänsä tänne tulla.

New Market

Welcome to New Market! Tältä markkinapaikalta löydät luultavasti kaiken mitä keksit kaivata, kunhan ensin vaivaudut tukahduttavuun väkijoukkoon. Hinnatkin ovat kohdillaan jos kärsivällisyys riittää tinkaamiseen. Varsinainen pääkauppapaikka on itse asiassa rakennus jonka oviaukolta tämä kuva on otettu, mutta bazaarissa ei ole valokuvaus sallittu. Sanovat, että voittaa kokemuksena jopa Peräseinäjoen markkinat, mutta yhtä hienoja huumoripaitoja en ole löytänyt. Tajuttoman rumaa Angry Birds -piraattitauhkaa sitten senkin edestä.

Victoria Memorial

Kolkata oli brittien siirtomaavallan aikainen pääkaupunki, ja pitihän kaupunkiin rakentaa kuningattaren kunniaksi "oma Taj Mahal". Valitettavasti rakennus ei huou esikuvan (ja muiden suurmogulien aikaisten palatsien) taianomaisuutta. Hieno ja massiivinen, vaan ei mystinen. Sisällä oleva siirtomaa-aikaa käsittelevä museo on "Kolkatan tärkeimmän turistinähtävyyden" parasta antia, taidekokoelma ei meikämoukkaa liikuttanut. Ympäröivä valtava puisto on nähtävyys sinänsä ja etenkin nuorten pariskuntien suosima pakopaikka kaupungin tungoksesta.

Marble Palace

Jokaisessa matkaoppaassa mainittu marmoripalatsi, tarkemmin sanottuna 1800-lukulainen kartano, on Kolkatan kummallisin nähtävyys. Ensinnäkin se on yksityinen kiinteistö - valokuvaus kielletty - jonka jossain nurkassa joku tärkeä hemmo asustelee (en nyt googlella nimeä ja statusta löytänyt). Tämän vuoksi sinne pitäisi hommata kulkulupa vuorokautta etukäteen turistitoimistosta, mutta koska kaupungin toisella laidalla asuva opiskelija tuskin jaksaa tehdä yli kahden tunnin reissua kaupunkiin edeltävänä päivänä lupalappua varten käy pääsylipusta myös perinteisempi metodi: 50 rupiaa vartijan kouraan vilahtaa ja turisti sisälle livahtaa. Sisällä rakennuksessa on mittava kokoelma kaikenlaista taidetta veistoksista Rubensin maalauksiin, mutta esillepano ja valaistus on luokkaa lapsuudenkotini vintti (suomeksi ei mairitteleva). Ulkopuolella on ehkä päärakennustakin hämmentävämpi pieni eläinpuisto, jossa surkeissa häkeissä tepastelee pari riikinkukkoa ja yhdessä häkissä jopa apina. En ymmärrä miksi tämä nähtävyys on olemassa.

Kumortuli

Keskustan laidalla on kortteli, jossa työskentelee savenvalajien klusteri. Yksi alkuilta vierähti mukavasti kujia kierrellessä ja luomistyötä ihmetellessä. Kävin alueella vieläpä sopivasti Durga Puja -festivaalin alla, joten joka puolella oli isoja projekteja käynnissä. Ympäri Intiaa myynnissä olevista pienistä ja suurista savi-idoleista merkittävä osa tehdään täällä.

South Park Street Cemetary

Kolkatan yllättävin nähtävyys on ydinkeskustan välittömässä läheisyydessä sijaitseva siirtomaavallan aikainen hautausmaa. Puoliksi luonnon valtaamalla hautuumaalla tuntee olevansa elokuvan kulisseissa, ja kierroksen päätteeksi plakaatista selvisi, että kaupungille tyypilliseen tapaan pariksikiistasadaksi vuodeksi hoitamatta jätetty kalmisto itse asiassa kunnostettiin yleisökuntoon juurikin elokuvakuvauksia varten. Sitä ennen paikka kuulemma oli heinän peitossa ja kuhisi käärmeitä. Että sellainen suurkaupunkikeskusta.

Kalighat temple

Tärkeä temppeli lähellä keskustaa ei ole kuvan arvoinen. "Yksi tärkeimpiä nähtävyyksiä" on ehkä tylsin ja rumin temppeli jonka olen nähnyt, ja kaiken kukkuraksi taisi olla ensimmäinen hindutemppeli jossa kävin, joten reaktiosta ei voi syyttää edes kyllästymistä. Jos olisin mennyt aamuseitsemältä olisin nähnyt päivittäisen vuohen uhrauksen, kai sitä voisi sitten nähtävyytenä pitää. Erityismaininta rasittavien "pappien" (pyytämättä paikkoja esittelevien ja sitten rahaa pyytävien puoskareiden) paljoudesta.

Mother Teresa House

Toinen paikka josta ei ole kuvaa muistona. Kuten nimestä voi päätellä Äiti Teresa asui ja työskenteli täällä. Edelleen nunnien vapaaehtoistyön keskus. Kehuisin mukavaksi ja ystävälliseksi paikaksi, mutta tietoisuus kiistanalaisista menetelmistä (ei kipulääkkeitä kärsiville sillä se kuuluu elämään) himmentää sädekehää.

Dakshineshwar Temple & Belur Math

Dakshineshwar on Kolkatan suurin temppeli ja hauska nähtävyys sunnuntaivilinässä. Koska valkonaamoja ei Kolkatassa pahemmin näy, pääsy muutamaan perhealbumiin on sekin taattu (maan tapaan kuuluu ottaa kuvia muukalaisista / muukalaisten kanssa, suosittelen kohotusmatkaa kaikille huonosta itsetunnosta kärsiville). Legendaarinen mystikko Ramakrishna tapasi aikanaan hengailla temppelissä, ja oppipoikansa Swami Vivekananda (etenkin jälkimmäisen kuvia ja patsaita näkee joka puolella Länsi-Bengalia) rakensi joen toiselle puolelle Belur Mathin, luostarin ja Ramakrishna-liikkeen keskuksen. Välimatka taittuu mukavasti veneellä. Itse menin Belur Mathiin "sopivasti" kun pistivät ovet päivätauon ajaksi säppiin, mutta onni onnettomuudessa, pääsin syömään lounasta. Se oli dhalia (normaalisti riisin kanssa joka aterialla tarjottavaa linssikastiketta) ja pari palaa perunaa toisessa liemessä. Kinkkistä hommasta teki ettei riisiä tai leipää tarjoiltu ja ruokailu tapahtui käsin. Puolet väestä katsoi kauhulla ja toinen puoli huvittuneena, kun yritin kauhoa kuumaa lientä kitaani vaatteitani pahemmin sotkematta. Jälkimmäisen tavoitteen saavutin vähän niin ja näin, nälkä kyllä katosi tehokkaasti kamppaillessa vaikkei paljoa syönytkään. 

Calcutta Jain Temple

Suosikkipaikkani kaupungissa ei jostain kumman syystä komistele "Mitä tehdä ja nähdä Kolkatassa" -listojen kärjessä. Rauhaa rakastavat jainilaiset ovat rakentaneet temppelinsä ympärille jonkin mystisen energiakentän, sillä kaupungin melu yksinkertaisesti katoaa sisäpihalle astuessa. Kauneimpia missään näkemiäni paikkoja, levollisuus valtaa mielialan. Temppelien sisällä ei saa kuvata joten häikäisevimmät väriloistot jäivät ikuistamatta.

Juttusarjaan luvassa jatkoa otsikoilla "Puri", "Darjeeling", "Sikkim" ja "Rajasthan". Julkaisuajankohdat TBA.

Loppukevennykseksi söpö otus joka ryömi esiin peittoni alta muutama viikko sitten. National Geographicille kelpaavat hämähäkit ovat onneksi edelleen jääneet näkemättä, mutta täytyy myöntää etten minä tätä sarvijaakkoakaan lemmikiksi huolinut. Tuntosarvien pituus kymmenen sentin luokkaa.

Elämää kampuksella

Jokunen viikko on jo ehtinyt vierähtää edellisen blogauksen jälkeen, joten lienee taas aika ottaa itseään niskasta kiinni ja rustailla muutamia mietteitä. Alun perin ajattelin kirjoittaa lisää kaupungista ja muista paikoista joissa olen toistaiseksi ehtinyt käydä, mutta sehän näyttäisi vallan pahalta – opiskelemaanhan tänne tultiin eikä nähtävyyksiä kuvaamaan! Simo (tiputin ärrän pois sillä kyseinen professori oppi tällä viikolla sanomaan nimeni ilman sitä) goes TripAdvisor -postaus jää siis myöhemmälle ajankohdalle, kerronpa teille sen sijaan paikallisesta (opiskelija)kulttuurista.

Indian Institute of Management Calcutta. Suuren ja mahtavan MIT:n kanssa yhteistyössä perustettu opinahjo, joka sijoittui tänä vuonna top 20:een Financial Timesin kansainvälisessä businesskoulurankingissa (päihittäen mm. London School of Economicsin). Aiemmin koulu ei käsittääkseni ole ollut mukana vertailuissa, joten tasosta minulla ei ollut ennakkoon mitään käsitystä, mutta nähtävästi ainakin paperilla tänne kannattaisi tulla opiskelemaankin eikä vain lehmiä ihmettelemään.

**Tylsä kappale joka ehkä kiinnostaa jotakuta kauppatieteilijää**
Miltä tämä maailmanluokan opetus on nyt sitten ensimmäisen kolmen viikon perusteella tuntunut? Aika lailla samalta kuin kotona Turun yliopistossa. Työmäärä per kurssi on keskimäärin samaa luokkaa kuin meikäläisten aineopinnoissa. Koska tämä on maisterivaiheen opinahjo pitäisi kurssisisältöjä verrata meidän syventäviin kursseihin, ja tässä vertailussa teen vähemmän hommia per kurssi kuin keväällä johtamisen pääaineopinnoissa. Toisaalta saan täkäläisistä kursseista vähemmän opintopisteitä kuin Turussa – 4,5 vs. 6 – joten summa summarum opiskelu on aika samanlaista kuin kotiyliopistossa. Suurin ero on kurssien sisällöissä: täällä yhdellä kurssilla on usein aihe jota tarkastellaan useamman kauppatieteellisen aineen näkökulmasta, kun taas Suomessa kurssit on rajattu selvemmin yhden tai kahden aineen alle. Suomeksi: sen sijaan että opiskelisin riskienhallintaa erikseen rahoituksen, johtamisen ja tietojärjestelmätieteen kursseilla opiskelenkin yhden riskienhallinnan kurssin, joka hyödyntää em. aloja. Saa nähdä millaiseen tuskailuun tämä johtaa aikanaan opintoja hyväksiluettaessa.
**// Tylsä kappale joka ehkä kiinnostaa jotakuta kauppatieteilijää**

Useimpien vaihtareiden tavoin otin kursseja hieman vähemmän kuin normaalisti, joten opintoja enemmän minua ovat työllistäneet reissujen suunnittelun, kaupungilla pyörimisen ja "verkostoitumisen" kaltaiset aktiviteetit. Koska Intia on tunnetusti vastakohtien maa, pitää valkonaamojen löysäilylle löytyä vastakohta kampuksen sisältä. Sitä edustaa ensimmäisen vuoden opiskelijoiden työtaakka.

Kaksivuotisen ohjelman ensimmäisellä puoliskolla intialaiset opiskelijat tekevät töitä sellaisella tahdilla, että paatuneinkin opintotuen vastustaja myöntäisi heille oikeuden kuukausituloon. Täällä akateeminen työviikko ei ole viisi päivää (tai neljä ja puoli mitä suomalainen systeemi opetuksen puolesta edustaa), se on seitsemän päivää, ja luentoja on aikavälillä 08:30–19:30. Toisen vuoden opiskelijat (joihin myös vaihtarit rinnastetaan) voivat vaikuttaa asiaan rajatusti kurssivalinnoillaan, mutta enimmäkseen paikalliset opiskelijat taitavat hengata jotakuinkin jatkuvasti kampuksella. Hyvin kuvaava on ensimmäistä vuotta opiskelivan naapurin kanssa käymäni keskustelu viime lauantailta n. klo 22. Kaveri ei oikein ehtinyt rupattelemaan, koska hänellä oli tärkeä opintoihin liittyvä haastattelu 11:30. Tarjoamani ratkaisu "ehdithän sinä valmistautua vaikka vielä aamulla" ei oikein toiminut, sillä haastiksen ajankohdaksi tarkentui 23:30. Samainen naapuri on nyt viettänyt n. viisi kuukautta kampuksella yhteen soittoon, käyden ainoastaan pari kertaa porttien ulkopuolella supermarketissa. "Tätä meiltä odotetaan työelämässä, joten parempi tottua ajatukseen jo opiskellessa". Ei ihme että yön pikkutunteina pilvenpolttajia tuntuu olevan yhtä paljon kuin kotopuolessa tupakoitsijoita.

Nuorison rääkkääminen on mielenkiintoinen vastakohtaisuus muuten hyvin perhekeskeisessä kulttuurissa. Naapurini ovat usein puhelimessa, milloin tädin, milloin isoisän veljen kanssa. Ehkäpä suurimman šokin intialaisessa kaverissani aiheutti tieto siitä, etten ole soittanut äidilleni kertaakaan täällä ollessani. "FUCK MAN, that's just not right." Kaveri itse juttelee äidilleen luonnollisesti päivittäin, ja heillä on myös jonkinlainen suljetun facebookin kaltainen palvelu, jossa jaetaan (laaajennetun) perhepiirin kuulumisia. Perheeseen pidetään siis tiukasti yhteyttä, ja vaikken itse luultavasti pystyisi samaan ihailen paikallista välittämisen kulttuuria. Ainut ongelma minun silmissäni vain on, että työtaakka ja pitkät etäisyydet – 10 tunnin junamatka kotiseudulle on vielä "lähellä" – johtaa siihen, että kanssakäyminen tapahtuu etänä. Perheensä kaveri näki viimeksi keväällä (samainen viisi kuukautta jonka hän nyt on kampuksella viettänyt), mikä on tästä länsimaisesta individualistista todella pitkä aika. Hänen isoäitinsä jopa asuisi Kolkatassa (lähiperhe toisessa osavaltiossa), mutta eipä ole ehtinyt käymään, kun päivät on bookattu täyteen 08:00-00:00. Fuck man, that's just not right.

Koska tekstiin sopivia kuvia ei ole, kevennän tähän väliin täysin irrelevantilla jättiläisetanalla. Näitä körmyjä kannattaa varoa iltakävelyillä, sillä päälle astuminen johtaisi varmaan välittömään pahaan karmaan liukastumisen ja pään lyömisen muodossa.

Parisuhteet, onko niitä? Tavallaan, mutta aika erilaisia ne ovat. Niistä ei kerrota vanhemmille, sillä heidän neuvojen mukaan uraan keskittyminen menee kaiken edelle. Koska äidit kuitenkin tietävät kaiken, on kyse enemmän jonkinlaisesta pelistä. "Ystävät" tiedetään, ja ehkä niistä odotetaan joskus vuosien päästä vaimoja tai aviomiehiä, mutta juuri nyt mitään suhdetta ei virallisesti ole. Tai no, eipä sitä suhdetta ole kauheasti käytännössäkään, sillä se on samojen välimatkojen päässä kuin perhekin, mutta luonnollisesti alempana tärkeysjärjestyksessä. Erään toverin tyttöystävä oli tulossa lomalla käymään, mutta kävipä valitettavasti niin, että äiti ilmoitti tulevansa samana päivänä – pystyyhän sen arvaamaan kuinka siinä sitten kävi. Veistä haavassa kääntääkseni kerroin tietenkin hymyissä suin siitä, kuinka oma mutsini yritti aikanaan patistaa tietokoneella viihtyvää teinipoikaansa juomaan kaljaa kotibileisiin.

Vaihtaritkaan eivät ole täysin immuuneja paikallisille realiteeteille. Tänään keskiviikkona oli kansallinen vapaapäivä Gandhin syntymäpäivän kunniaksi. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että päivälle osuvat luennot jäisivät pitämättä – ne vain korvataan jonain tulevana lauantaina. Merkattujen luennoitsijoiden katoaminen viikoiksi on arkipäivää, mutta ei hätää, ainahan kolmen viikon luennot voidaan pitää putkeen parin päivän varoitusajalla jonain sunnuntaina. Suurta ihmetystä myös herätti, kun eräälle ottamalleni kurssille ilmoitettiin ryhmät ja ryhmätehtävä noin 15 tuntia ennen esitystä. Alkuilta kului yrittäessä saada ryhmäläisiä kiinni, minkä jälkeen tavoite oli vaihtareista selvä: mikäli tehtävä annetaan tällä tavalla ei laatua voida odottaa, mahdollisimman pieni panostus ja hyvillä mielin nukkumaan. Leuka oli loksahtaa auki kun seuraavana aamuna pelkistä intialaisista koostuvat ryhmät esittelevät powerpointtejaan, sillä ne ainakin näyttivät siltä, että töitä oli tehty mukisematta pitkälle aamuyöhön. Kaikki ryhmät eivät muuten ehtineet töitään esittämään, kun luennoitsija tuli 15 minuuttia myöhässä. Tähänkin löytyi helppo ratkaisu: ryhmät pitivät esityksensä "privaatisti" professorille samana iltana.

Tätä kaikkea kelaillessa heittäytyy melkein patrioottiseksi: kyllä sitä tiesi suomalaisena (opiskelijana) olevansa maailmassa aika etuoikeutettu kansalainen, mutta täällä seikka konkretisoituu. Valtio kustantaa opiskeluni, ja päälle vielä saan säätiöstä rahaa tullakseni vähän haistelemaan kaukomaan mausteista kulttuuria. Mielenkiinnolla odotan vaihdon päätteeksi saamiani arvosanoja: johtaako tasapainoisempi työn ja vapaa-ajan suhde huimaan tuottavuusetuun, vai käykö minulle kuin Tatan suomalaisille työntekijöille.

SOUMI FINLAND loppukevennys: ensimmäisenä viikonloppuna järjestettiin bileet vaihtareiden saapumisen kunniaksi, ja kyseisissä kekkereissä soitti melkoisen kehno coverbändi. Settilista koostui vähän sinne päin soitetuista stairway to heaveneista ja freebirdeistä, mutta mahtui sekaan melkoinen yllätyskin – Poets of the Fallin Carnival of Rust. Ihme jengiä.

Ensivaikutelmia

Hei vaan Kolkatasta, jonne saavuin kolmen kuukauden opiskelijavaihtoon viime viikon lauantaina. Blogi on varmaan tehokkain tapa jakaa kuulumisia, kunhan vain jaksaisin sitä kirjoittaa (tämäkin postaus ollut to-do-listalla jo päiväkausia). Meikäläinen ei oikein osaa kulkea jatkuvasti kamera kädessä, joten kuvablogia tästä ei tule.

Ensivaikutelmani maasta, kaupungista ja kampuksesta noudattaa melko tarkkaan oppikirjamaista reaktiota: kaikki on hirveän kaksijakoista ja monet asiat suomalaiselle juuri niin kummallisia kuin odottaa saattaa, mutta ihmeellisen hyvin ympäristöön on sopeutunut jo viikossa.

Kaupunki-infrastruktuuri

Jokainen on varmaan joskus katsonut YouTube-videon intialaisesta liikennekulttuurista. Mikään video tai kuvaus ei kuitenkaan pysty tuottamaan sitä fiilistä, jonka ensimmäinen automatka Kolkatassa (ja luultavasti missä tahansa muussa maan suurkaupungissa) tuo - itse en pystynyt lentomatkasta väsyneenä kuin hihittelemään hysteerisesti ympäröivälle kaaokselle, jonka keskellä kaikki tuntuivat kuitenkin kuin ihmeen kaupalla pääsevän perille. Tien leveys vaihtelee teoreettisesti yhdestä kolmeen kaistaa per suunta, käytännössä vierekkäisten autojen määrän saa tuplata. Päälle tulevat vielä kaksipyöräiset (moottorisoidut ja poljettavat), tuk-tukit, tietä ylittävät tai autojen seassa tavaraa myyvät kävelijät, kulkukoirat ja joissain paikoissa vaikkapa leikkivät lapset. Täkäläiset liikennevälineet myös keskustelevat jatkuvasti, mutta valitettavasti ihmiskorviin juttelu ei kuulosta samalta kuin Autot-elokuvassa. Takapenkillä jatkuvaan tööttäilyyn tottuu, kävellessä ei (ainakaan vielä). Keskipäivän auringonpaisteessa saunaa muistuttava Ambassador-taksi ei turvavöitä kaipaa ja meno on töyssyistä, mutta missään vaiheessa sinne tänne poukkoileva liikennevirta ei vedä totaalijumiin. Matka ei katkea mutta on kauttaaltaan hidas: esimerkiksi 40 kilometriä lentokentältä kampukselle vei reilusti yli kaksi tuntia.

Tuut tuut! (video ei oma)

Euroopassa matkustellessa olen tavannut tutustua kaupunkiin päämäärättömällä vaeltelulla. Täällä siinä ei ole kauheasti järkeä, sillä a) keskusta on valtava b) yleisesti ottaen keskustan alueella on hyvin samanlaista minne sitten meneekin. Keskellä on iso tie ajoneuvoille. Tien molemmin puolin on rakennukset, joissa on samat / samanlaiset liikkeet. Väliin jää jalkakäytävä, jonka jakavat kävelijät ja epävirallisen talouden harjoittajat, jotka enimmäkseen myyvät elintarvikkeita ja parturin kaltaisia palveluita. Kaupungin hahmottaminen kokonaisuutena on hankalaa, enkä tiedä, kannattaako siihen edes pyrkiä.

Riksakuski päivälevolla. Virallisesti käsivetoiset riksat kiellettiin 2006, mutta keskustassa niitä näkee edelleen.

Hintataso

Kyllähän sen tiesi että eläminen täällä on halpaa. Kun hintoja vertaa automaattisesti päässään Suomeen eivät ne usein vaikuta enää pelkästään halvoilta, vaan opintotuki saa minut tuntemaan itseni kolonialistiseksi ryöstöherraksi. Esimerkkilasku toissapäiväisestä kahvilakäynnistä kaverin kanssa: 3x 2dl limsapullo, kaksi kahvia, ranskalaiset, "french toast" ja paratha paneer (lämmin ohut leipä raejuustomaisella täytteellä), 105 rupiaa (1,25€). Ei kehtaa valittaa, vaikka palvelu kestikin lähemmäs 45 minuuttia ja limsapullojen parasta ennen -päiväykset olivat mystisesti kadonneet.

Heikko valuutta ja lähes sataprosenttinen käteiskauppa johtavat mielenkiintoiseen tilanteeseen. Toisaalta sitä manaa kun nostaa automaatilta vaikkapa 5000 rupiaa kerralla ja luukusta pullahtaa lähemmäs kahden senttimetrin paksuinen läjä seteleitä. Tähän on kuitenkin järkevä syy: jo 500 rupian (vajaa 6€) seteli tuntuu hirveältä taakalta lompakossa, sillä harvoin asiointi yhdellä luukulla kustantaa niin "paljon". Rahan rikkominen voi olla hankalaa, sillä mikroyrittäjillä ei välttämättä ole riittävästi vaihtorahaa - tai ainakin he sanovat niin.

Byrokratia

Onneksi olen leppoinen ja stressiä kaihtava heppu - muuten paikallinen virkakoneisto voisi saada minut repimään hiukseni miehelle sopivampaan malliin. Valmennus tehottoman idiotismin omaksumiseen alkoi jo kotimaassa viisumikäsittelyn aikana, jolloin mm. en meinannut saada passiani takaisin Sveitsin-matkaa varten (matka heinäkuussa, passi lähetetty "pariksi viikoksi" käsittelyyn toukokuussa), vastasin useita kertoja täysin samoihin kysymyksiin puhelimessa, sain valmiin viisumin väärällä matkusajalla ja kaiken tuoksennessa IGCS Oy, jolle Intian suurlähetystö oli ulkoistanut viisumikäsittelynsä, lakkasi varoittamatta olemasta. Paikan päällä kaikessa asioinnissa voi varautua Pyhän Kolminaisuuden oppiin:

1. Please state your father's name
2. Passport photo
3. Please sir, your signature here, here, and here, and here...

Isän nimi on maaginen salasana, jota ilman yhtäkään kaavaketta ei täytetä. Passikuvien kanssa olen aiemmin päivitellyt studiosta saatavaa neljän sarjaa - Suomessa kun yleensä tarvitset sen yhden - mutta tänne ne ylimääräiset kannattaa säästää, sillä olen toimittanut pelkästään opinahjolleni viisi kappaletta. Allekirjoituksen voimasinetti ratifioi asiakirjat, joten miksi tyytyä yhteen: suosikkini oli prepaid-liittymän avaaminen Vodafonella, jossa samaan sopimuspaperiin vaadittiin viisi allekirjoitusta, yksi luonnollisesti passikuvan päälle - mutta tietenkin leuan alapuolelle, ja tämä oli hyvin tarkkaa. Mikäli se nimi lipsahtaa sentillä väärään kohtaan, varaudu täyttämään koko lappu uudestaan.

Nosta käteisautomaatilta tukku (20 000₹ on todellakin tukku) käteistä ja mene kiväärimiehen vartioimasta ovesta pankkiin luukulle maksamaan. Muista neljä kopiota maksutositteesta!

Kampus

"IIM Calcutta offers on-campus accommodation for students enrolled in residential programmes. Our five modern residence halls provide study areas and social spaces open to the entire community. Our latest addition to the list is a world-class hostel, ‘Lake View Hostel.’"

Welcome to reality! (Kuvissa ei mainospuheessa mainostettu LVH vaan Tagore jossa itse asun. LVH on hieman siistimpi eikä sitä ole vallannut monsuunin aiheuttama tulviminen.)

Onneksi olin varautunut siihen, että mainospuheet eivät välttämättä täysin vastaa todellisuutta. Monelle muulle asumustemme alkukantaisuus oli suurempi šokki, itse olin tyytyväinen kunhan moskiitot ja muut otukset eivät pääse sisälle. Tämän tavoitteen asetti vaaraan parvekkeelle vievä takaovi, joka ei monsuunin aiheuttaman turpoamisen / vinoon vääntyneiden saranoiden vuoksi mennyt kiinni. Kehittelemäni kengännauha-kirjahylly-viritelmä piti oven säpissä pari päivää, kunnes puuseppä saapui ja ratkaisi ongelman mitä käytännöllisimmällä tavalla - miksi tehdä hankalia korjaustöitä ovelle, kun oviaukkoa voi yhtä hyvin höylätä suuremmaksi? Nyt ovi menee hienosti kiinni, kunhan muistaa tiivistää ylhäälle ja alhaalle jäävät kolot vessapaperilla.

Viikon jälkeen olen jo oikeastaan tykästynyt askeettiseen huoneeseeni, jossa on kirjoituspöytä, kaappi, hylly, tuoli ja sänky. Kotona olen oikein kunnon tavarahamsteri, joten parempi ryhtyä suursiivoukseen heti palattuani, kun vielä pystyn sanomaan hyvästit kaikelle turhalle romppeelle jota olen kaapit täyteen rohmunnut. Törkyinen, hämähäkkejä ja gekkoja vilisevä yhteisvessa ei sekään enää niin paljon häiritse, sillä valitsen hyönteissyöjät paljon mieluummin kuin moskiitot. Kylmät suihkutkin ovat vielä näissä lämpötiloissa pelkästään virkistäviä.

Luentosalit ovat itse asiassa melko modernit ja mikä parasta ilmastoidut, mikä ainakin teoriassa parantaa vireystilaa 30 asteen helteessä. Asiassa on kuitenkin toinenkin puoli - koska asuinhuoneen lämpö ja aikavyöhykehuijauksesta johtuva etupainotteinen vuorokausirytmi herättävät minut lähes joka aamu kuudelta, tuntuu luentosali myös optimaaliselta miljööltä päiväunien ottamiselle.

Niin, ja tarjoillaan täällä ruokaakin, kolme kertaa päivässä. Safka on joka ruokailulla vähän kuin intialaisen ravintolan lounasbuffetista Suomessa, sillä erotuksella että kaikki on mausteisempaa, ruokalajit ovat osaksi oudompia ja hinta on jälleen olematon (ruokailu kuuluu majoituskuluihin, 9000 rupiaa kolmelta kuukaudelta = n. 107€). Pohjoismaisen keittiön maltillisuuden huomioon ottaen olen ollut hieman yllättynyt, että olen alusta asti maistellut ruokia suuremmalla ruokahalulla kuin esimerkiksi ranskalaiset kollegani, joista suuri osa jaksoi ainakin ensimmäisen viikon nurista menun yksipuolisuudesta.

Niin tosiaan, samanlaista safkaa joka aterialla. Tähän lukeutuu myös aamiainen, ja vaikka juuri ylpistelin sopeutumiskyvylläni täytyy myöntää, että mausteinen peruna-kukkakaali-muhennos ei meinaa meikäläisellekään maistua ensimmäisenä aamulla. Eurooppalaisena vaihtoehtona tarjolla myös vaaleaakin vaaleampaa vehnäpullaa. "Extraa" maksamalla (en tiedä summaa kun kirjoitan vain nimen kirjaan, mutta jotenkin en pelkää velkavankeutta) saa tuorepuristettua appelsiinimehua (tämä ei siis tule tetrapakista vaan käsin veivattavasta puristimesta) joka onkin ehdottomasti paras asia "päivän tärkeimmällä aterialla".

Kuvan aamiaisella mainittua vehnäpullaa, chai-teetä sekä vihreällä chilillä terästetty munakas. Dosa-leipää dippailin happamaan kastikkeeseen. Muhennos ei maistunut.