sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Ensivaikutelmia

Hei vaan Kolkatasta, jonne saavuin kolmen kuukauden opiskelijavaihtoon viime viikon lauantaina. Blogi on varmaan tehokkain tapa jakaa kuulumisia, kunhan vain jaksaisin sitä kirjoittaa (tämäkin postaus ollut to-do-listalla jo päiväkausia). Meikäläinen ei oikein osaa kulkea jatkuvasti kamera kädessä, joten kuvablogia tästä ei tule.

Ensivaikutelmani maasta, kaupungista ja kampuksesta noudattaa melko tarkkaan oppikirjamaista reaktiota: kaikki on hirveän kaksijakoista ja monet asiat suomalaiselle juuri niin kummallisia kuin odottaa saattaa, mutta ihmeellisen hyvin ympäristöön on sopeutunut jo viikossa.

Kaupunki-infrastruktuuri

Jokainen on varmaan joskus katsonut YouTube-videon intialaisesta liikennekulttuurista. Mikään video tai kuvaus ei kuitenkaan pysty tuottamaan sitä fiilistä, jonka ensimmäinen automatka Kolkatassa (ja luultavasti missä tahansa muussa maan suurkaupungissa) tuo - itse en pystynyt lentomatkasta väsyneenä kuin hihittelemään hysteerisesti ympäröivälle kaaokselle, jonka keskellä kaikki tuntuivat kuitenkin kuin ihmeen kaupalla pääsevän perille. Tien leveys vaihtelee teoreettisesti yhdestä kolmeen kaistaa per suunta, käytännössä vierekkäisten autojen määrän saa tuplata. Päälle tulevat vielä kaksipyöräiset (moottorisoidut ja poljettavat), tuk-tukit, tietä ylittävät tai autojen seassa tavaraa myyvät kävelijät, kulkukoirat ja joissain paikoissa vaikkapa leikkivät lapset. Täkäläiset liikennevälineet myös keskustelevat jatkuvasti, mutta valitettavasti ihmiskorviin juttelu ei kuulosta samalta kuin Autot-elokuvassa. Takapenkillä jatkuvaan tööttäilyyn tottuu, kävellessä ei (ainakaan vielä). Keskipäivän auringonpaisteessa saunaa muistuttava Ambassador-taksi ei turvavöitä kaipaa ja meno on töyssyistä, mutta missään vaiheessa sinne tänne poukkoileva liikennevirta ei vedä totaalijumiin. Matka ei katkea mutta on kauttaaltaan hidas: esimerkiksi 40 kilometriä lentokentältä kampukselle vei reilusti yli kaksi tuntia.

Tuut tuut! (video ei oma)


Euroopassa matkustellessa olen tavannut tutustua kaupunkiin päämäärättömällä vaeltelulla. Täällä siinä ei ole kauheasti järkeä, sillä a) keskusta on valtava b) yleisesti ottaen keskustan alueella on hyvin samanlaista minne sitten meneekin. Keskellä on iso tie ajoneuvoille. Tien molemmin puolin on rakennukset, joissa on samat / samanlaiset liikkeet. Väliin jää jalkakäytävä, jonka jakavat kävelijät ja epävirallisen talouden harjoittajat, jotka enimmäkseen myyvät elintarvikkeita ja parturin kaltaisia palveluita. Kaupungin hahmottaminen kokonaisuutena on hankalaa, enkä tiedä, kannattaako siihen edes pyrkiä.

Riksakuski päivälevolla. Virallisesti käsivetoiset riksat kiellettiin 2006, mutta keskustassa niitä näkee edelleen.

Hintataso

Kyllähän sen tiesi että eläminen täällä on halpaa. Kun hintoja vertaa automaattisesti päässään Suomeen eivät ne usein vaikuta enää pelkästään halvoilta, vaan opintotuki saa minut tuntemaan itseni kolonialistiseksi ryöstöherraksi. Esimerkkilasku toissapäiväisestä kahvilakäynnistä kaverin kanssa: 3x 2dl limsapullo, kaksi kahvia, ranskalaiset, "french toast" ja paratha paneer (lämmin ohut leipä raejuustomaisella täytteellä), 105 rupiaa (1,25€). Ei kehtaa valittaa, vaikka palvelu kestikin lähemmäs 45 minuuttia ja limsapullojen parasta ennen -päiväykset olivat mystisesti kadonneet.

Heikko valuutta ja lähes sataprosenttinen käteiskauppa johtavat mielenkiintoiseen tilanteeseen. Toisaalta sitä manaa kun nostaa automaatilta vaikkapa 5000 rupiaa kerralla ja luukusta pullahtaa lähemmäs kahden senttimetrin paksuinen läjä seteleitä. Tähän on kuitenkin järkevä syy: jo 500 rupian (vajaa 6€) seteli tuntuu hirveältä taakalta lompakossa, sillä harvoin asiointi yhdellä luukulla kustantaa niin "paljon". Rahan rikkominen voi olla hankalaa, sillä mikroyrittäjillä ei välttämättä ole riittävästi vaihtorahaa - tai ainakin he sanovat niin.

Byrokratia

Onneksi olen leppoinen ja stressiä kaihtava heppu - muuten paikallinen virkakoneisto voisi saada minut repimään hiukseni miehelle sopivampaan malliin. Valmennus tehottoman idiotismin omaksumiseen alkoi jo kotimaassa viisumikäsittelyn aikana, jolloin mm. en meinannut saada passiani takaisin Sveitsin-matkaa varten (matka heinäkuussa, passi lähetetty "pariksi viikoksi" käsittelyyn toukokuussa), vastasin useita kertoja täysin samoihin kysymyksiin puhelimessa, sain valmiin viisumin väärällä matkusajalla ja kaiken tuoksennessa IGCS Oy, jolle Intian suurlähetystö oli ulkoistanut viisumikäsittelynsä, lakkasi varoittamatta olemasta. Paikan päällä kaikessa asioinnissa voi varautua Pyhän Kolminaisuuden oppiin:
  1. Please state your father's name
  2. Passport photo
  3. Please sir, your signature here, here, and here, and here...
Isän nimi on maaginen salasana, jota ilman yhtäkään kaavaketta ei täytetä. Passikuvien kanssa olen aiemmin päivitellyt studiosta saatavaa neljän sarjaa - Suomessa kun yleensä tarvitset sen yhden - mutta tänne ne ylimääräiset kannattaa säästää, sillä olen toimittanut pelkästään opinahjolleni viisi kappaletta. Allekirjoituksen voimasinetti ratifioi asiakirjat, joten miksi tyytyä yhteen: suosikkini oli prepaid-liittymän avaaminen Vodafonella, jossa samaan sopimuspaperiin vaadittiin viisi allekirjoitusta, yksi luonnollisesti passikuvan päälle - mutta tietenkin leuan alapuolelle, ja tämä oli hyvin tarkkaa. Mikäli se nimi lipsahtaa sentillä väärään kohtaan, varaudu täyttämään koko lappu uudestaan.
Nosta käteisautomaatilta tukku (20 000 on todellakin tukku) käteistä ja mene kiväärimiehen vartioimasta ovesta pankkiin luukulle maksamaan. Muista neljä kopiota maksutositteesta!

Kampus

"IIM Calcutta offers on-campus accommodation for students enrolled in residential programmes. Our five modern residence halls provide study areas and social spaces open to the entire community. Our latest addition to the list is a world-class hostel, ‘Lake View Hostel.’"


Welcome to reality! (Kuvissa ei mainospuheessa mainostettu LVH vaan Tagore jossa itse asun. LVH on hieman siistimpi eikä sitä ole vallannut monsuunin aiheuttama tulviminen.)

Onneksi olin varautunut siihen, että mainospuheet eivät välttämättä täysin vastaa todellisuutta. Monelle muulle asumustemme alkukantaisuus oli suurempi šokki, itse olin tyytyväinen kunhan moskiitot ja muut otukset eivät pääse sisälle. Tämän tavoitteen asetti vaaraan parvekkeelle vievä takaovi, joka ei monsuunin aiheuttaman turpoamisen / vinoon vääntyneiden saranoiden vuoksi mennyt kiinni. Kehittelemäni kengännauha-kirjahylly-viritelmä piti oven säpissä pari päivää, kunnes puuseppä saapui ja ratkaisi ongelman mitä käytännöllisimmällä tavalla - miksi tehdä hankalia korjaustöitä ovelle, kun oviaukkoa voi yhtä hyvin höylätä suuremmaksi? Nyt ovi menee hienosti kiinni, kunhan muistaa tiivistää ylhäälle ja alhaalle jäävät kolot vessapaperilla.

Viikon jälkeen olen jo oikeastaan tykästynyt askeettiseen huoneeseeni, jossa on kirjoituspöytä, kaappi, hylly, tuoli ja sänky. Kotona olen oikein kunnon tavarahamsteri, joten parempi ryhtyä suursiivoukseen heti palattuani, kun vielä pystyn sanomaan hyvästit kaikelle turhalle romppeelle jota olen kaapit täyteen rohmunnut. Törkyinen, hämähäkkejä ja gekkoja vilisevä yhteisvessa ei sekään enää niin paljon häiritse, sillä valitsen hyönteissyöjät paljon mieluummin kuin moskiitot. Kylmät suihkutkin ovat vielä näissä lämpötiloissa pelkästään virkistäviä.

Luentosalit ovat itse asiassa melko modernit ja mikä parasta ilmastoidut, mikä ainakin teoriassa parantaa vireystilaa 30 asteen helteessä. Asiassa on kuitenkin toinenkin puoli - koska asuinhuoneen lämpö ja aikavyöhykehuijauksesta johtuva etupainotteinen vuorokausirytmi herättävät minut lähes joka aamu kuudelta, tuntuu luentosali myös optimaaliselta miljööltä päiväunien ottamiselle.

Niin, ja tarjoillaan täällä ruokaakin, kolme kertaa päivässä. Safka on joka ruokailulla vähän kuin intialaisen ravintolan lounasbuffetista Suomessa, sillä erotuksella että kaikki on mausteisempaa, ruokalajit ovat osaksi oudompia ja hinta on jälleen olematon (ruokailu kuuluu majoituskuluihin, 9000 rupiaa kolmelta kuukaudelta = n. 107€). Pohjoismaisen keittiön maltillisuuden huomioon ottaen olen ollut hieman yllättynyt, että olen alusta asti maistellut ruokia suuremmalla ruokahalulla kuin esimerkiksi ranskalaiset kollegani, joista suuri osa jaksoi ainakin ensimmäisen viikon nurista menun yksipuolisuudesta.

Niin tosiaan, samanlaista safkaa joka aterialla. Tähän lukeutuu myös aamiainen, ja vaikka juuri ylpistelin sopeutumiskyvylläni täytyy myöntää, että mausteinen peruna-kukkakaali-muhennos ei meinaa meikäläisellekään maistua ensimmäisenä aamulla. Eurooppalaisena vaihtoehtona tarjolla myös vaaleaakin vaaleampaa vehnäpullaa. "Extraa" maksamalla (en tiedä summaa kun kirjoitan vain nimen kirjaan, mutta jotenkin en pelkää velkavankeutta) saa tuorepuristettua appelsiinimehua (tämä ei siis tule tetrapakista vaan käsin veivattavasta puristimesta) joka onkin ehdottomasti paras asia "päivän tärkeimmällä aterialla".
Kuvan aamiaisella mainittua vehnäpullaa, chai-teetä sekä vihreällä chilillä terästetty munakas. Dosa-leipää dippailin happamaan kastikkeeseen. Muhennos ei maistunut.