Jokunen viikko on jo ehtinyt vierähtää edellisen blogauksen jälkeen, joten lienee taas aika ottaa itseään niskasta kiinni ja rustailla muutamia mietteitä. Alun perin ajattelin kirjoittaa lisää kaupungista ja muista paikoista joissa olen toistaiseksi ehtinyt käydä, mutta sehän näyttäisi vallan pahalta – opiskelemaanhan tänne tultiin eikä nähtävyyksiä kuvaamaan! Simo (tiputin ärrän pois sillä kyseinen professori oppi tällä viikolla sanomaan nimeni ilman sitä) goes TripAdvisor -postaus jää siis myöhemmälle ajankohdalle, kerronpa teille sen sijaan paikallisesta (opiskelija)kulttuurista.
Indian Institute of Management Calcutta. Suuren ja mahtavan MIT:n kanssa yhteistyössä perustettu opinahjo, joka sijoittui tänä vuonna top 20:een Financial Timesin kansainvälisessä businesskoulurankingissa (päihittäen mm. London School of Economicsin). Aiemmin koulu ei käsittääkseni ole ollut mukana vertailuissa, joten tasosta minulla ei ollut ennakkoon mitään käsitystä, mutta nähtävästi ainakin paperilla tänne kannattaisi tulla opiskelemaankin eikä vain lehmiä ihmettelemään.
**Tylsä kappale joka ehkä kiinnostaa jotakuta kauppatieteilijää**
Miltä tämä maailmanluokan opetus on nyt sitten ensimmäisen kolmen viikon perusteella tuntunut? Aika lailla samalta kuin kotona Turun yliopistossa. Työmäärä per kurssi on keskimäärin samaa luokkaa kuin meikäläisten aineopinnoissa. Koska tämä on maisterivaiheen opinahjo pitäisi kurssisisältöjä verrata meidän syventäviin kursseihin, ja tässä vertailussa teen vähemmän hommia per kurssi kuin keväällä johtamisen pääaineopinnoissa. Toisaalta saan täkäläisistä kursseista vähemmän opintopisteitä kuin Turussa – 4,5 vs. 6 – joten summa summarum opiskelu on aika samanlaista kuin kotiyliopistossa. Suurin ero on kurssien sisällöissä: täällä yhdellä kurssilla on usein aihe jota tarkastellaan useamman kauppatieteellisen aineen näkökulmasta, kun taas Suomessa kurssit on rajattu selvemmin yhden tai kahden aineen alle. Suomeksi: sen sijaan että opiskelisin riskienhallintaa erikseen rahoituksen, johtamisen ja tietojärjestelmätieteen kursseilla opiskelenkin yhden riskienhallinnan kurssin, joka hyödyntää em. aloja. Saa nähdä millaiseen tuskailuun tämä johtaa aikanaan opintoja hyväksiluettaessa.
**// Tylsä kappale joka ehkä kiinnostaa jotakuta kauppatieteilijää**
Useimpien vaihtareiden tavoin otin kursseja hieman vähemmän kuin normaalisti, joten opintoja enemmän minua ovat työllistäneet reissujen suunnittelun, kaupungilla pyörimisen ja "verkostoitumisen" kaltaiset aktiviteetit. Koska Intia on tunnetusti vastakohtien maa, pitää valkonaamojen löysäilylle löytyä vastakohta kampuksen sisältä. Sitä edustaa ensimmäisen vuoden opiskelijoiden työtaakka.
Kaksivuotisen ohjelman ensimmäisellä puoliskolla intialaiset opiskelijat tekevät töitä sellaisella tahdilla, että paatuneinkin opintotuen vastustaja myöntäisi heille oikeuden kuukausituloon. Täällä akateeminen työviikko ei ole viisi päivää (tai neljä ja puoli mitä suomalainen systeemi opetuksen puolesta edustaa), se on seitsemän päivää, ja luentoja on aikavälillä 08:30–19:30. Toisen vuoden opiskelijat (joihin myös vaihtarit rinnastetaan) voivat vaikuttaa asiaan rajatusti kurssivalinnoillaan, mutta enimmäkseen paikalliset opiskelijat taitavat hengata jotakuinkin jatkuvasti kampuksella. Hyvin kuvaava on ensimmäistä vuotta opiskelivan naapurin kanssa käymäni keskustelu viime lauantailta n. klo 22. Kaveri ei oikein ehtinyt rupattelemaan, koska hänellä oli tärkeä opintoihin liittyvä haastattelu 11:30. Tarjoamani ratkaisu "ehdithän sinä valmistautua vaikka vielä aamulla" ei oikein toiminut, sillä haastiksen ajankohdaksi tarkentui 23:30. Samainen naapuri on nyt viettänyt n. viisi kuukautta kampuksella yhteen soittoon, käyden ainoastaan pari kertaa porttien ulkopuolella supermarketissa. "Tätä meiltä odotetaan työelämässä, joten parempi tottua ajatukseen jo opiskellessa". Ei ihme että yön pikkutunteina pilvenpolttajia tuntuu olevan yhtä paljon kuin kotopuolessa tupakoitsijoita.
Nuorison rääkkääminen on mielenkiintoinen vastakohtaisuus muuten hyvin perhekeskeisessä kulttuurissa. Naapurini ovat usein puhelimessa, milloin tädin, milloin isoisän veljen kanssa. Ehkäpä suurimman šokin intialaisessa kaverissani aiheutti tieto siitä, etten ole soittanut äidilleni kertaakaan täällä ollessani. "FUCK MAN, that's just not right." Kaveri itse juttelee äidilleen luonnollisesti päivittäin, ja heillä on myös jonkinlainen suljetun facebookin kaltainen palvelu, jossa jaetaan (laaajennetun) perhepiirin kuulumisia. Perheeseen pidetään siis tiukasti yhteyttä, ja vaikken itse luultavasti pystyisi samaan ihailen paikallista välittämisen kulttuuria. Ainut ongelma minun silmissäni vain on, että työtaakka ja pitkät etäisyydet – 10 tunnin junamatka kotiseudulle on vielä "lähellä" – johtaa siihen, että kanssakäyminen tapahtuu etänä. Perheensä kaveri näki viimeksi keväällä (samainen viisi kuukautta jonka hän nyt on kampuksella viettänyt), mikä on tästä länsimaisesta individualistista todella pitkä aika. Hänen isoäitinsä jopa asuisi Kolkatassa (lähiperhe toisessa osavaltiossa), mutta eipä ole ehtinyt käymään, kun päivät on bookattu täyteen 08:00-00:00. Fuck man, that's just not right.
Parisuhteet, onko niitä? Tavallaan, mutta aika erilaisia ne ovat. Niistä ei kerrota vanhemmille, sillä heidän neuvojen mukaan uraan keskittyminen menee kaiken edelle. Koska äidit kuitenkin tietävät kaiken, on kyse enemmän jonkinlaisesta pelistä. "Ystävät" tiedetään, ja ehkä niistä odotetaan joskus vuosien päästä vaimoja tai aviomiehiä, mutta juuri nyt mitään suhdetta ei virallisesti ole. Tai no, eipä sitä suhdetta ole kauheasti käytännössäkään, sillä se on samojen välimatkojen päässä kuin perhekin, mutta luonnollisesti alempana tärkeysjärjestyksessä. Erään toverin tyttöystävä oli tulossa lomalla käymään, mutta kävipä valitettavasti niin, että äiti ilmoitti tulevansa samana päivänä – pystyyhän sen arvaamaan kuinka siinä sitten kävi. Veistä haavassa kääntääkseni kerroin tietenkin hymyissä suin siitä, kuinka oma mutsini yritti aikanaan patistaa tietokoneella viihtyvää teinipoikaansa juomaan kaljaa kotibileisiin.
Vaihtaritkaan eivät ole täysin immuuneja paikallisille realiteeteille. Tänään keskiviikkona oli kansallinen vapaapäivä Gandhin syntymäpäivän kunniaksi. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että päivälle osuvat luennot jäisivät pitämättä – ne vain korvataan jonain tulevana lauantaina. Merkattujen luennoitsijoiden katoaminen viikoiksi on arkipäivää, mutta ei hätää, ainahan kolmen viikon luennot voidaan pitää putkeen parin päivän varoitusajalla jonain sunnuntaina. Suurta ihmetystä myös herätti, kun eräälle ottamalleni kurssille ilmoitettiin ryhmät ja ryhmätehtävä noin 15 tuntia ennen esitystä. Alkuilta kului yrittäessä saada ryhmäläisiä kiinni, minkä jälkeen tavoite oli vaihtareista selvä: mikäli tehtävä annetaan tällä tavalla ei laatua voida odottaa, mahdollisimman pieni panostus ja hyvillä mielin nukkumaan. Leuka oli loksahtaa auki kun seuraavana aamuna pelkistä intialaisista koostuvat ryhmät esittelevät powerpointtejaan, sillä ne ainakin näyttivät siltä, että töitä oli tehty mukisematta pitkälle aamuyöhön. Kaikki ryhmät eivät muuten ehtineet töitään esittämään, kun luennoitsija tuli 15 minuuttia myöhässä. Tähänkin löytyi helppo ratkaisu: ryhmät pitivät esityksensä "privaatisti" professorille samana iltana.
Tätä kaikkea kelaillessa heittäytyy melkein patrioottiseksi: kyllä sitä tiesi suomalaisena (opiskelijana) olevansa maailmassa aika etuoikeutettu kansalainen, mutta täällä seikka konkretisoituu. Valtio kustantaa opiskeluni, ja päälle vielä saan säätiöstä rahaa tullakseni vähän haistelemaan kaukomaan mausteista kulttuuria. Mielenkiinnolla odotan vaihdon päätteeksi saamiani arvosanoja: johtaako tasapainoisempi työn ja vapaa-ajan suhde huimaan tuottavuusetuun, vai käykö minulle kuin Tatan suomalaisille työntekijöille.
SOUMI FINLAND loppukevennys: ensimmäisenä viikonloppuna järjestettiin bileet vaihtareiden saapumisen kunniaksi, ja kyseisissä kekkereissä soitti melkoisen kehno coverbändi. Settilista koostui vähän sinne päin soitetuista stairway to heaveneista ja freebirdeistä, mutta mahtui sekaan melkoinen yllätyskin – Poets of the Fallin Carnival of Rust. Ihme jengiä.
Indian Institute of Management Calcutta. Suuren ja mahtavan MIT:n kanssa yhteistyössä perustettu opinahjo, joka sijoittui tänä vuonna top 20:een Financial Timesin kansainvälisessä businesskoulurankingissa (päihittäen mm. London School of Economicsin). Aiemmin koulu ei käsittääkseni ole ollut mukana vertailuissa, joten tasosta minulla ei ollut ennakkoon mitään käsitystä, mutta nähtävästi ainakin paperilla tänne kannattaisi tulla opiskelemaankin eikä vain lehmiä ihmettelemään.
**Tylsä kappale joka ehkä kiinnostaa jotakuta kauppatieteilijää**
Miltä tämä maailmanluokan opetus on nyt sitten ensimmäisen kolmen viikon perusteella tuntunut? Aika lailla samalta kuin kotona Turun yliopistossa. Työmäärä per kurssi on keskimäärin samaa luokkaa kuin meikäläisten aineopinnoissa. Koska tämä on maisterivaiheen opinahjo pitäisi kurssisisältöjä verrata meidän syventäviin kursseihin, ja tässä vertailussa teen vähemmän hommia per kurssi kuin keväällä johtamisen pääaineopinnoissa. Toisaalta saan täkäläisistä kursseista vähemmän opintopisteitä kuin Turussa – 4,5 vs. 6 – joten summa summarum opiskelu on aika samanlaista kuin kotiyliopistossa. Suurin ero on kurssien sisällöissä: täällä yhdellä kurssilla on usein aihe jota tarkastellaan useamman kauppatieteellisen aineen näkökulmasta, kun taas Suomessa kurssit on rajattu selvemmin yhden tai kahden aineen alle. Suomeksi: sen sijaan että opiskelisin riskienhallintaa erikseen rahoituksen, johtamisen ja tietojärjestelmätieteen kursseilla opiskelenkin yhden riskienhallinnan kurssin, joka hyödyntää em. aloja. Saa nähdä millaiseen tuskailuun tämä johtaa aikanaan opintoja hyväksiluettaessa.
**// Tylsä kappale joka ehkä kiinnostaa jotakuta kauppatieteilijää**
Useimpien vaihtareiden tavoin otin kursseja hieman vähemmän kuin normaalisti, joten opintoja enemmän minua ovat työllistäneet reissujen suunnittelun, kaupungilla pyörimisen ja "verkostoitumisen" kaltaiset aktiviteetit. Koska Intia on tunnetusti vastakohtien maa, pitää valkonaamojen löysäilylle löytyä vastakohta kampuksen sisältä. Sitä edustaa ensimmäisen vuoden opiskelijoiden työtaakka.
Kaksivuotisen ohjelman ensimmäisellä puoliskolla intialaiset opiskelijat tekevät töitä sellaisella tahdilla, että paatuneinkin opintotuen vastustaja myöntäisi heille oikeuden kuukausituloon. Täällä akateeminen työviikko ei ole viisi päivää (tai neljä ja puoli mitä suomalainen systeemi opetuksen puolesta edustaa), se on seitsemän päivää, ja luentoja on aikavälillä 08:30–19:30. Toisen vuoden opiskelijat (joihin myös vaihtarit rinnastetaan) voivat vaikuttaa asiaan rajatusti kurssivalinnoillaan, mutta enimmäkseen paikalliset opiskelijat taitavat hengata jotakuinkin jatkuvasti kampuksella. Hyvin kuvaava on ensimmäistä vuotta opiskelivan naapurin kanssa käymäni keskustelu viime lauantailta n. klo 22. Kaveri ei oikein ehtinyt rupattelemaan, koska hänellä oli tärkeä opintoihin liittyvä haastattelu 11:30. Tarjoamani ratkaisu "ehdithän sinä valmistautua vaikka vielä aamulla" ei oikein toiminut, sillä haastiksen ajankohdaksi tarkentui 23:30. Samainen naapuri on nyt viettänyt n. viisi kuukautta kampuksella yhteen soittoon, käyden ainoastaan pari kertaa porttien ulkopuolella supermarketissa. "Tätä meiltä odotetaan työelämässä, joten parempi tottua ajatukseen jo opiskellessa". Ei ihme että yön pikkutunteina pilvenpolttajia tuntuu olevan yhtä paljon kuin kotopuolessa tupakoitsijoita.
Nuorison rääkkääminen on mielenkiintoinen vastakohtaisuus muuten hyvin perhekeskeisessä kulttuurissa. Naapurini ovat usein puhelimessa, milloin tädin, milloin isoisän veljen kanssa. Ehkäpä suurimman šokin intialaisessa kaverissani aiheutti tieto siitä, etten ole soittanut äidilleni kertaakaan täällä ollessani. "FUCK MAN, that's just not right." Kaveri itse juttelee äidilleen luonnollisesti päivittäin, ja heillä on myös jonkinlainen suljetun facebookin kaltainen palvelu, jossa jaetaan (laaajennetun) perhepiirin kuulumisia. Perheeseen pidetään siis tiukasti yhteyttä, ja vaikken itse luultavasti pystyisi samaan ihailen paikallista välittämisen kulttuuria. Ainut ongelma minun silmissäni vain on, että työtaakka ja pitkät etäisyydet – 10 tunnin junamatka kotiseudulle on vielä "lähellä" – johtaa siihen, että kanssakäyminen tapahtuu etänä. Perheensä kaveri näki viimeksi keväällä (samainen viisi kuukautta jonka hän nyt on kampuksella viettänyt), mikä on tästä länsimaisesta individualistista todella pitkä aika. Hänen isoäitinsä jopa asuisi Kolkatassa (lähiperhe toisessa osavaltiossa), mutta eipä ole ehtinyt käymään, kun päivät on bookattu täyteen 08:00-00:00. Fuck man, that's just not right.
Koska tekstiin sopivia kuvia ei ole, kevennän tähän väliin täysin irrelevantilla jättiläisetanalla. Näitä körmyjä kannattaa varoa iltakävelyillä, sillä päälle astuminen johtaisi varmaan välittömään pahaan karmaan liukastumisen ja pään lyömisen muodossa.
Parisuhteet, onko niitä? Tavallaan, mutta aika erilaisia ne ovat. Niistä ei kerrota vanhemmille, sillä heidän neuvojen mukaan uraan keskittyminen menee kaiken edelle. Koska äidit kuitenkin tietävät kaiken, on kyse enemmän jonkinlaisesta pelistä. "Ystävät" tiedetään, ja ehkä niistä odotetaan joskus vuosien päästä vaimoja tai aviomiehiä, mutta juuri nyt mitään suhdetta ei virallisesti ole. Tai no, eipä sitä suhdetta ole kauheasti käytännössäkään, sillä se on samojen välimatkojen päässä kuin perhekin, mutta luonnollisesti alempana tärkeysjärjestyksessä. Erään toverin tyttöystävä oli tulossa lomalla käymään, mutta kävipä valitettavasti niin, että äiti ilmoitti tulevansa samana päivänä – pystyyhän sen arvaamaan kuinka siinä sitten kävi. Veistä haavassa kääntääkseni kerroin tietenkin hymyissä suin siitä, kuinka oma mutsini yritti aikanaan patistaa tietokoneella viihtyvää teinipoikaansa juomaan kaljaa kotibileisiin.
Vaihtaritkaan eivät ole täysin immuuneja paikallisille realiteeteille. Tänään keskiviikkona oli kansallinen vapaapäivä Gandhin syntymäpäivän kunniaksi. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että päivälle osuvat luennot jäisivät pitämättä – ne vain korvataan jonain tulevana lauantaina. Merkattujen luennoitsijoiden katoaminen viikoiksi on arkipäivää, mutta ei hätää, ainahan kolmen viikon luennot voidaan pitää putkeen parin päivän varoitusajalla jonain sunnuntaina. Suurta ihmetystä myös herätti, kun eräälle ottamalleni kurssille ilmoitettiin ryhmät ja ryhmätehtävä noin 15 tuntia ennen esitystä. Alkuilta kului yrittäessä saada ryhmäläisiä kiinni, minkä jälkeen tavoite oli vaihtareista selvä: mikäli tehtävä annetaan tällä tavalla ei laatua voida odottaa, mahdollisimman pieni panostus ja hyvillä mielin nukkumaan. Leuka oli loksahtaa auki kun seuraavana aamuna pelkistä intialaisista koostuvat ryhmät esittelevät powerpointtejaan, sillä ne ainakin näyttivät siltä, että töitä oli tehty mukisematta pitkälle aamuyöhön. Kaikki ryhmät eivät muuten ehtineet töitään esittämään, kun luennoitsija tuli 15 minuuttia myöhässä. Tähänkin löytyi helppo ratkaisu: ryhmät pitivät esityksensä "privaatisti" professorille samana iltana.
Tätä kaikkea kelaillessa heittäytyy melkein patrioottiseksi: kyllä sitä tiesi suomalaisena (opiskelijana) olevansa maailmassa aika etuoikeutettu kansalainen, mutta täällä seikka konkretisoituu. Valtio kustantaa opiskeluni, ja päälle vielä saan säätiöstä rahaa tullakseni vähän haistelemaan kaukomaan mausteista kulttuuria. Mielenkiinnolla odotan vaihdon päätteeksi saamiani arvosanoja: johtaako tasapainoisempi työn ja vapaa-ajan suhde huimaan tuottavuusetuun, vai käykö minulle kuin Tatan suomalaisille työntekijöille.
SOUMI FINLAND loppukevennys: ensimmäisenä viikonloppuna järjestettiin bileet vaihtareiden saapumisen kunniaksi, ja kyseisissä kekkereissä soitti melkoisen kehno coverbändi. Settilista koostui vähän sinne päin soitetuista stairway to heaveneista ja freebirdeistä, mutta mahtui sekaan melkoinen yllätyskin – Poets of the Fallin Carnival of Rust. Ihme jengiä.
